Arkistoja saksimaan – tai ehkei sittenkään?
Euroopan ihmisoikeustuomioistuin pelästytti kustantajat juhannusviikolla yllättävällä tuomiollaan sanomalehden verkkoarkistosta. Ratkaisu antaa kuitenkin sananvapaudelle suuremman painoarvon kuin ensi näkemältä voi näyttää. Lisäksi se jättää lupaavasti tilaa uusille sananvapausmyönteisille tekniikoille.
Ihmisoikeustuomioistuimen kesäkuun lopussa antama tuomio asiassa Hurbain vastaan Belgia antoi runsaasti ajattelemisen aihetta kustantajille ja sananvapaudesta kiinnostuneille. Tuomiossa oli kyse sanomalehti Le Soirin yli 20 vuoden takaisesta liikenneonnettomuutta koskevasta artikkelista, jossa tuolloin rattijuopumukseen syyllistynyt henkilö oli myöhemmin vaatinut nimeään poistettavaksi avoimesta verkkoarkistosta. Belgialainen tuomioistuin oli tuominnut tästä kieltäytyneen vastaavan päätoimittajan Patrick Hurbainin vahingonkorvaukseen ja velvoittanut kustantajan poistamaan nimen verkkoversiosta. Vaikka artikkelin julkaiseminen oli kiistatta ollut alun perin laillista, sen levittämisen verkossa katsottiin loukkaavan kohteen yksityiselämän suojaa.
Ihmisoikeustuomioistuimen tuomion lopputulos on ensi näkemältä hätkähdyttävä: vaikka kyse oli muokkauksesta journalistiseen sisältöön, Belgian ei katsottu loukanneen ihmisoikeussopimuksen 10 artiklaa. Samalla tuomioistuin kuitenkin korosti nimenomaisesti, että kyse oli yksittäistapaukseen liittyvästä punninnasta, ja ettei tuomion pidä tulkita asettavan medioille yleistä velvollisuutta tarkistaa arkistojaan. Lisäksi juuri käsillä olevassa yksittäistapauksessa täyttyi pitkä lista kriteerejä, jotka kaikki puolsivat nimen poistamista.
Rasti kaikkiin ruutuihin
Tapauksen henkilö oli sovittanut rikoksensa kauan sitten ja sopeutunut uudelleen yhteiskuntaan. Hän ei toiminut julkisessa tehtävässä eikä ollut muutenkaan enää julkisuudesta tunnettu. Aikaa artikkelin julkaisusta oli kulunut huomattavan paljon, mutta käyttämällä henkilön nimeä hakusanana tieto vanhasta rikoksesta oli artikkelista koska tahansa saatavilla helposti, nopeasti ja maksutta – yhtä lailla yleisillä hakukoneilla kuin Le Soirin sivuston omalla hakutoiminnollakin. Tiedon voitiin myös selvästi olettaa haittaavan kohteensa ammatin harjoittamista ja palvelujen tarjoamista lääkärinä.
Vaikka yhteiskunnallinen keskustelu tieturvallisuudesta ja alkoholin käytöstä liikenteessä oli yleisemmällä tasolla edelleen relevantti aihe, joka ilmiselvästi kuului sananvapauden ydinalueelle, tieto siitä, kuka rattijuopumuksesta tuolloin tuomittu oli, ei sitä ihmisoikeustuomioistuimen mukaan enää ollut. Belgiassa annettu tuomio ei myöskään tarkkaan ottaen edellyttänyt muutoksia itse artikkeliin sen enempää digitaalisessakaan kuin paperimuodossakaan, vaan ainoastaan teknistä kavennusta tiedon haettavuuteen, jonka kohtuullisena keinona nähtiin avoimessa verkkoarkistossa saatavilla olevan version anonymisointi. Esimerkiksi tutkijoiden pyynnöstä lehden tuli voida jakaa artikkelista digitaalisiakin versioita alkuperäisessä henkilön nimen sisältävässä muodossa.
Mielenkiintoista on, että ihmisoikeustuomioistuin viittaa yhtenä perustelunaan myös niin sanottuun maksumuuriin. Ajatus on toki sinänsä looginen. Kyse on riittävästä kynnyksestä, joka vaikeuttaa tai hidastaa lehtiarkiston käyttämistä yksityiselämän suojan näkökulmasta vaarallisena, eräänlaisena virtuaalisena rikosrekisterinä (casier judiciaire virtuel). Vastaavaa vaaraa ei ole paperiarkistojen käytössä, koska tietojen hakeminen ja yhdisteleminen vaatii enemmän työtä. Riittävä kynnys, joka fyysisessä ympäristössä tarkoittaa vaivannäköä, voi siis digitaalisessa ympäristössä tarkoittaa myös rahaa.
Tuomion kaksi heikkoa lenkkiä
Lista kriteereistä, jotka puhuvat artikkelin kohteena olevan henkilön puolesta, on tapauksessa vakuuttava. Tuomioistuin tuntuu kuitenkin kompastuvan kahdessa kohdassa. Samalla se jättää myös pelivaraa sanavapauteen lievemmin puuttuvien tekniikoiden käytölle.
Ensinnäkin kysymys siitä, olisiko tapauksessa ollut käytettävissä sananvapauteen lievemmin puuttuvaa keinoa henkilön yksityiselämän turvaamiseksi, jäi lopulta ratkaisematta. Ihmisoikeus totesi tuomiossa, ettei sen tehtävänä ole tällaista viran puolesta löytää, mutta se ei toisaalta myöskään osannut ottaa kantaa esitettyyn väitteeseen, jonka mukaan artikkeliin olisi voinut liittää esimerkiksi hakusanatoiminnon poistavan tunnisteen (balise de désindexation). Tällöin artikkelin verkkoarkistoversio olisi voinut jäädä ennalleen, mutta hakukoneet eivät olisi enää löytäneet sitä henkilön nimellä.
Toiseksi hyvin mielenkiintoisia ovat myös tuomiossa esiin otetut osapuolten yhteydenottoyritykset Googleen, joissa molemmat tuntuvat epäonnistuneen ja joita ihmisoikeustuomioistuimen tuomari Darian Pavli käsittelee yksityiskohtaisesti tuomioon liitetyssä eriävässä mielipiteessään. Pavlin mukaan on olemassa eurooppalainen yhteisymmärrys siitä, että oikeus tulla unohdetuksi toteutuu verkossa ensisijaisesti hakukoneiden kautta. Artikkelin kohteena olleen henkilön olisi siksi tullut voida esittää vaatimuksia lehtikustantajalle vasta sen jälkeen, kun hakukonetoimija olisi käsitellyt siihen kohdistuvan pyynnön. Kustantajan tekemään yhteydenottoon Googlen ei puolestaan Pavlin mielestä olisi pitänytkään reagoida, koska kyse oli kolmannesta osapuolesta suhteessa oikeuteen tulla unohdetuksi.
On myös huomattava, että ihmisoikeustuomioistuin arvioi tuomiossaan Belgian yleisen vahingonkorvaussäännöksen tulkintaa, joka oli tehty kahden vastakkaisen perus- ja ihmisoikeuden – sananvapauden ja yksityiselämän suojan – valossa ja joka siis tuomion lopputuloksen mukaan mahtui ihmisoikeussopimuksen jättämään kansalliseen harkintavaraan. Henkilötietojen suojaa koskevissa säännöksissä, erityisesti EU:n yleisessä tietosuoja-asetuksessa, samannimisellä oikeudella voi olla myös tästä laajuudeltaan poikkeava sisältö. Paitsi että asetuksen 17 artikla sisältää sananvapauspoikkeuksen nimenomaisen arkistotoimintaa koskevan poikkeuksen, kansallisia sananvapauspoikkeuksia koskevaan 85 artiklaan liittyvässä perustelukappaleessa 153 mainitaan erityisesti myös uutis- ja lehtiarkistoissa tapahtuva henkilötietojen käsittely. Henkilötietojen suojaa koskevassa eurooppalaisessa sääntelyssä lehtiarkistojen integriteetillä voi olla vahvempi asema kuin belgialaisessa siviilioikeudessa.
Historiaa ei edelleenkään voi kirjoittaa uudelleen
Tuomio sisältää lopputuloksestaan huolimatta runsaasti arkistojen mahdollisimman laajaa käyttöä ja historiankirjoituksen koskemattomuutta puoltavaa argumentaatiota. Sen johtoajatuksena on kuitenkin pienentää riskejä, joita arkistojen tehokas sähköinen käyttö muihin kuin varsinaisiin journalistisiin tai tutkimuksellisiin tarkoituksiin synnyttää. Vaikka tuomioistuin toteaa, ettei sananvapaus ole absoluuttinen oikeus journalistisenkaan sisällön osalta, se tuntuu ainakin rivien välissä suhtautuvan paperimuotoisten arkistojen integriteettiin jotakuinkin absoluuttisesti. Vaarat liitetään nimenomaan sähköiseen muotoon ja samalla korostetaan, että jossakin muodossa on myös alkuperäisen version oltava saatavilla.
Historian tallessa pitäminen ja saavutettavuus ovat kysymyksiä, jotka tietysti koskevat montaa muutakin oikeutta kuin yksityiselämän suojaa tai henkilötietojen suojaa. Julkaisuaikanaan laillisen muuttuminen sittemmin laittomaksi on ongelma, joka saattaa nousta lähitulevaisuudessa esiin useamminkin.
Esimerkiksi vanhat aikakauslehdet tarjoavat uskomattoman rikkaita kielellisiä, visuaalisia ja kulttuurisia aikamatkoja, joita voi suositella kaikille. Alkuperäisine mainoksineen, mukaan luettuna myös esimerkiksi tupakka- ja alkoholimainokset, ne ovat vielä rikkaampia kuin ilman niitä. Tässäkin yhteydessä on kokonaan eri kysymys, mitä tietoa sananvapaus oikeuttaa hankkimaan historiasta, kuin mitä tänään olisi laillista julkaista.
Julkisen sanan neuvoston taannoinen periaatepäätös verkkoarkistoista kestää Hurbain-ratkaisun yllättävänkin hyvin, vaikka lähtökohdat ovat keskenään päinvastaiset. JSN:n periaatepäätöksessä asetetaan ehtoja, joilla journalistinen päätösvalta voi poikkeustapauksissa riittää nimen poistamiseen arkiston artikkelista, kun taas ihmisoikeustuomioistuin listaa ehtoja, jolla nimi on velvollisuus poistaa – ainakin ellei sananvapauteen vähemmän kajoavia teknisiä keinoja löydetä. Molempia kuitenkin yhdistää punninnan yksittäistapauksellinen luonne ja poistopäätösten poikkeuksellisuus. Lisäksi on tietysti muistettava, ettei Suomen oikeus aseta toistaiseksi velvoitetta muokata arkistoartikkeleita edes poikkeustilanteissa, vaan kyse on journalistisen päätösvallan käytöstä. Belgialainen vahingonkorvaustulkinta edustanee poikkeamaa eurooppalaisesta valtavirrasta, jota Suomi toivottavasti seuraa.
Tekniset ratkaisut, joita tuomiossa ei onnistuta löytämään, ovat nyt ehkä paitsi löydettävissä, jo löytyneetkin. Tuomiossa tehty arvio perustuu tietysti keinoihin, jotka olivat Le Soirin ulottuvilla kun kansallinen prosessi alkoi, mistä siitäkin on kulunut jo yli 10 vuotta. Maksumuurin lisäksi pääsyä artikkeliin voidaan nyttemmin tarvittaessa – edellä mainituissa poikkeustilanteissa – säädellä jo muillakin tavoilla ilman, että itse artikkeliin tarvitsee jälkikäteen puuttua.
Silmien sulkeminen silloin, kun se on kohtuullista, on eri asia kuin historiatiedon kadottaminen kokonaan. Hurbainin asianajajaa lainaten, oikeuden tulla unohdetuksi (droit à l’oubli) ei tule muuttua oikeudeksi olla unohdettu (droit à être oublié) eli jokaisen mahdollisuudeksi kirjoittaa halutessaan elämäntarinaansa uudelleen.