Avoimuusrekisteri on parhaimmillaan aivan muuta kuin vastuullisuusviestintää
Avoimuusrekisterilaki on eduskuntakäsittelynsä loppusuoralla ja sen odotetaan tulevan voimaan vuoden 2024 alussa. Vaikka uuden lain velvollisuudet kohdistuvat ensisijaisesti edunvalvontaa harjoittaviin organisaatioihin, se näkyy toivottavasti ennen kaikkea journalistien uutena työkaluna ja päätöksenteon parantuneena läpinäkyvyytenä.
Avoimuusrekisterilaissa säädetään velvollisuudesta ilmoittaa eduskuntaan ja ministeriöihin kohdistuvasta vaikuttamistoiminnasta. Tavoitteena on parantaa vaikuttamisen läpinäkyvyyttä ja sitä kautta vahvistaa kansalaisten luottamusta demokraattiseen päätöksentekoprosessiin. Sääntelyn toivotaan samalla antavan sysäyksen hyvien edunvalvontatapojen kehitykselle.
Yksi tapa ymmärtää tavoitetta on liittää se organisaatioiden vastuullisuusohjelmiin ja -viestintään. Näin tekee esimerkiksi viestintätoimisto Miltton, joka tällä viikolla kutsuu keskustelutilaisuuteen otsikolla ”Avoimuusrekisteri osaksi vastuullisuutta”. Esittelytekstin mukaan tuleva rekisteri asettaa organisaatioille uudenlaisen raportointivelvoitteen nimenomaan osana vastuullisuutta ja muutos on näille myös mahdollisuus osoittaa edelläkävijyyttä ja rakentaa mielipidejohtajuutta.
Vastuullisuuskin kelpaa yhdeksi näkökulmaksi avoimuusrekisteriin, ainakin jos sormien läpi hyväksymme, että jo lain noudattaminen saadaan laskea osaksi vastuullisuutta. Asiaan voi silti helposti löytää tärkeämmänkin näkökulman.
Päätöksenteon läpinäkyvyys edistää ennen kaikkea yleisön sananvapautta
Läpinäkyvyys edunvalvontaa harjoittavien tahojen toimintaan on jossakin määrin kiinnostavaa ehkä sekin, mutta ei kannata unohtaa, että avoimuusrekisterilailla saadaan todennäköisesti parannettua myös demokraattisen mekanismin eli myös itse päätöksentekijöiden toiminnan läpinäkyvyyttä. Ja nimenomaan jälkimmäinen on lakimuutoksen todellinen hyvä uutinen samoin kuin syy sille, miksi pieni lisäbyrokratia saattaa tässä tapauksessa osoittautua vaivan arvoiseksi.
Avoimuusrekisteristeriä voi käyttää kahdella tavalla: hakea tietoa siitä, keitä tietty lobbari on tavannut, tai siitä, keitä lobbareita tietty poliitikko tai virkamies on ottanut vastaan. On varsin helppo arvata, kumpi tapa kiinnostaa journalistia enemmän ja palvelee yleisön sananvapautta paremmin. Lobbarit ovat lähtökohtaisesti aina ja kaikkien edunvalvontaviestejä kuuntelevien käytettävissä, mutta läpinäkyvyyden kannalta merkityksellisempää on tietää, ketä heistä kukakin kuuntelee. Juuri siksi myös Medialiitto piti omassa lausunnossaan tärkeänä, että rekisterin tiedonhaut ovat teknisesti helppoja molempiin suuntiin.
Ketkä kilpailevat ja kuka palvelee ketä?
Parhaassa tapauksessa rekisteri todella synnyttää kilpailua Milttonin mainitsemasta edelläkävijyydestä ja mielipidejohtajuudesta, mutta ei niinkään edunvalvontaorganisaatioiden vaan päätöksentekijöiden välille. Kilpailussa ei pitäisi pärjätä kuuntelemalla mahdollisimman harvaa tai ainoastaan oman puolueen sidosryhmiä, vaan päinvastoin kartoittamalla mahdollisimman laaja-alaisesti ja tasapuolisesti käytettävissä olevien eri intressitahojen asiantuntemusta. Eniten ja monipuolisimmin kuunteleva on tavallisesti parhaiten informoitu ja osaa parhaiten punnita ristiriitaisiakin intressejä keskenään.
Erotuomarin rooli tässä kilpailussa on journalistilla ja viime kädessä tietysti yleisöllä, jota journalisti palvelee. Lobbarin uusi laki puolestaan velvoittaa toimimaan journalistin sihteerinä.
Rekisterin käytön yksityiskohtiin liittyy toki vielä monta avointakin kysymystä. Tapaamismerkintöjä voidaan tietysti tehdä sekä monella eri tarkkuustasolla että monessa eri tyylilajissa, ja journalistisen lähdekritiikin vaatimus varmasti tulee koskemaan niitäkin. Tiettyä konfliktipotentiaalikin asiaan ehkä liittyy. Miten tulisi esimerkiksi suhtautua kirjauksiin, joiden mukaan kansanedustajan pohjatiedot käsiteltävästä asiasta olivat heikot tai kyky ymmärtää asiaa riittävästi puuttui? Näilläkin arvioilla on totta kai merkityksensä yleisön sananvapauden kannalta, mutta tällaisia ei ole toistaiseksi totuttu näkemään julkisuudessa.
Organisaatioiden kunnianhimosta toimia rekisterin vastuullisina tai ainakin innokkaina käyttäjinä ei tietenkään ole mitään haittaa. Rekisterin todellinen arvo syntyy kuitenkin ennen kaikkea sen käyttökelpoisuudesta journalistin työkaluna.