Avoimuusrekisteri on pettymys
Avoimuusrekisteristä uhkaa nykymuodossaan tulla pelkkä vastuullisuustiimien paperileikki. Journalistin työkaluna se jää niin kevyeksi, että on paikallaan kysyä, oliko järjestelmän rakentaminen sittenkään hyvä idea. Hallinnoinnin palkinnoksi yhteiskunta saa vain ripauksen lisää avoimuutta.
Avoimuusrekisterilain soveltaminen alkaa ensi vuoden alussa. Talvella verkkoon ilmestyy kuvauksia lobbausta tekevistä eri organisaatioista, ja kesällä nämä julkistavat ensimmäiset puolivuotisraporttinsa tekemistään vaikuttamistoimista. Näin tekee myös Medialiitto.
Kirjoitin aiheesta varovaisen toiveikkaasti tammikuussa, jolloin laki oli eduskuntakäsittelyn loppusuoralla, mutta monen tärkeän yksityiskohdan saattoi ennustaa jäävän käytännön teknisen toteutuksen varaan. Nyt valtaosa näistä yksityiskohdista alkaa jo olla nähtävissä. Eikä näytä hyvältä.
Raporteissa luvassa otsikkotason tylsyyttä
Rekisteriin kirjataan lyhyesti yhteydenottojen aiheet. Kirjaus voi olla esimerkiksi sen lainsäädäntöhankkeen nimi, josta lobbari hankkeen vastuuhenkilön kanssa keskustelee. Pelkkää pudotusvalikkoa kohdasta ei sentään tullut, mutta montaa merkkiä kohtaan ei mahdu, ja neuvoissa on tähän mennessä kannustettu ennemminkin suppeisiin kuin avoimiin merkintöihin.
Tietoa saadaan siitä, kuka tapasi ketäkin ja missä asiassa, mutta ei siitä, mitä tapaamisessa puhuttiin. Tilaa ei oikein ole kevyellekään vapaaehtoiselle avoimuudelle, puhumattakaan siitä, että lobbaavat organisaatiot alkaisivat kilpailla avoimuudessa keskenään, mikä olisi ollut erittäin toivottavaa. Tuloksena lienee raportteja, joiden sisältö on helppo arvata jo etukäteen, kun tietää, mitä tahoja kukin organisaatio edustaa ja ketkä missäkin asiassa ovat päättäjäroolissa. Mikään journalistin aarreaitta tällainen rekisteri ei ole.
Näkökulma tuntuu kiinnittyneen liikaa lobbaukseen ja lobbareihin itseensä, jolloin pääasia eli päätöksenteon avoimuus on jäänyt osin varjoon. Puhutaan, että edunvalvonnan avoimuus synnyttäisi edunvalvontatoiminnasta julkista keskustelua, jonka perusteella tapoja tehdä edunvalvontaa voitaisiin kehittää. Lobbarit eivät taida itse oikein ymmärtää, kuinka vähän he yleisöä kiinnostavat.
Kannustetaanko päättäjää kuuntelemaan vai piileskelemään?
Vielä journalistin työkalujakin tärkeämpää on se, mitä vaikutuksia uudella järjestelmällä on päätöksentekijöiden toimintaan.
Optimisti voi ajatella, että virkamies tai poliitikko haluaa rekisterimerkinnöillään osoittaa olevansa valistunut päättäjä, joka kuuntelee eri sidosryhmien näkemyksiä mahdollisimman laajasti ja monipuolisesti. Kirjava ja pitkä lista avoimuusrekisterissä on plussaa ja esimerkiksi ainoastaan oman poliittisen puolen kuuleminen kiusallista. Jos näin käy, järjestelmä edistää päätöksenteon avoimuutta ja rationaalisuutta.
Mutta asiassa voi valitettavasti käydä huonomminkin. Jos yksipuolinen kuuleminen olisi rekisterissä kiusallista ja kiire puolestaan kannustaa luopumaan laajoista kierroksista, sidosryhmille ei välttämättä kannata avata ovea lainkaan, vaan etsiä ratkaisuja omasta poliittisesta kuplasta silmälaput tiukasti paikoillaan. Se, että avoimuusrekisteriin ei kirjata mitään tapaamisten sisällöstä, voi vielä tehostaa tätä vaikutusta. Julkista on vain se, ketä tavataan, eikä se, mitä puhutaan, ja otsikkotason listauksena yksipuolisuus näyttää vielä yksipuolisemmalta kuin mitä tosielämän keskustelut ovat. Listan lukija luulee helposti, että päättäjä edistää juuri niiden tahojen intressejä, jotka ovat päässeet kuultaviksi.
Kohtuullisen vähän vaivaa, mutta vain vähän avoimuuttakin
Järjestelmää valmistelleille on silti annettava tunnustustakin. Tähän mennessä julkistettujen tietojen perusteella käyttöliittymä näyttää loogiselta, hankkeen viestintä ammattitaitoiselta ja hallinnointikustannuksiakin tuntuu olevan vilpitön tarkoitus minimoida ja rajapintaratkaisujakin löytää. Mutta perusteleeko tuotettu avoimuuden määrä edes huolellisesti minimoitua hallinnointia? Vaakakupit taitavat kääntyä kielteisen vastauksen suuntaan.
Toisaalta avoimuusrekisterin ensimmäisestä versiosta ehkä opitaan jotakin seuraavaa varten. Kun avoimuusrekisteri on kerran olemassa, sen käyttöarvoa voidaan ehkä seuraavalla kierroksella parantaa korjaamalla valuvikoja ja lisäämällä uusia ominaisuuksia. Viimeksi mainittujen kehittelyssä näkökulma täytyy saada pois lobbareista itsestään ja kiinnittää sen sijaan huomio tiiviisti päätöksentekijöihin ja avoimuuden suuntaamiseen demokraattisen prosessin tueksi. Toinen vaihtoehto on kumota kokeiluksi jäänyt avoimuusrekisterilaki seuraavissa norminpurkutalkoissa.