Avoimuusrekisteristä tulee hyvä muutamalla virityksellä
Lobbaustoiminnan avoimuus ottaa Suomessa pian askeleen eteenpäin. Se, kuinka pitkä askel on, riippuu vielä avoimuusrekisterin toteutuksen yksityiskohdista. Mitä paremmin rekisteri palvelee journalistin työkaluna, sitä helpompi on hyväksyä sen tuottamat uudet hallinnolliset kustannukset.
Parlamentaarisesti valmisteltu malli avoimuusrekisteriksi on parhaillaan lausuntokierroksella. Tarkoituksena on luoda jokaiselle avoin julkinen tietopalvelu, johon poliittista edunvalvontaa harjoittavat tahot velvoitetaan rekisteröitymään sekä kirjaamaan tiedot yhteydenotoistaan poliitikkoihin ja virkamiehiin.
Ajatus tulee ennakkotiedoista päätellen saamaan laajaa kannatusta, ja lobbaustoimintaa avoimemmaksi tekevän rekisterin voidaan jo ennakoida olevan pian käytössä. Kuten oikeusministeriön mietinnössä esitetään, tietoa julkistamalla voidaan ehkäistä lobbaukseen liittyviä väärinkäytöksiä ja samalla osoittaa lobbauksen olevan yleisellä tasolla tarpeellinen ja legitiimi osa demokraattista järjestelmää.
Lisää hallinnointia vain hyvästä syystä
Tärkein argumentti uutta rekisteriä vastaan on, että sillä totta kai luodaan myös uusia hallinnollisia kustannuksia. Osa resursseista ei enää suuntaudu tiedon tuottamiseen demokraattista päätöksentekoprosessia varten, vaan tiedon tuottamiseen siitä, miten ja kuka tietoa tuota prosessia varten tuottaa. Syntyneitä kustannuksia on tietysti punnittava suhteessa siihen, kuinka käyttökelpoinen rekisteristä lopulta tulee, ja tässä monet vielä auki olevat yksityiskohdatkin ovat tärkeitä.
Kenelle rekisterin sitten pitää olla käyttökelpoinen? Mietinnön tiivistelmässä mainitaan kansalaiset sekä vaikuttamistoiminnan kohteet, jotka saavat rekisterin avulla aikaisempaa kattavampaa tietoa päättäjiin vaikuttavista toimijoista. Mihinköhän tästä unohtuivat mediat ja journalistit?
Rekisteristä tulee ennen kaikkea journalistien työkalu
Uskaltaisin väittää, että suurta yleisöä edunvalvonta ja lobbaaminen kiinnostaa ennen kaikkea journalistisesti analysoidussa muodossa. Kuten vallankäyttöä yleisemminkin, lobbausta valvoo toimittaja, jonka työnä on selata myös julkisia rekistereitä, kohdistaa niiden perusteella tietopyyntöjä, tehdä lähdekritiikkiä, yhdistää tätä kautta hankkimansa tieto muihin journalistisiin lähteisiin ja tuottaa luettavaksi, kuultavaksi tai katsottavaksi jäsenneltyjä kokonaisuuksia.
Sikäli kun toimintailmoituksia on tarkoitus tehdä vain kaksi kertaa vuodessa, kuten mietinnössä luonnostellaan, rekisteri ei juurikaan auta vaikuttajia tai vaikuttamisen kohteita reagoimaan kulloinkin käynnissä oleviin edunvalvontatilanteisiin, vaan journalistin rooli vallan vahtikoirana korostuu entisestään. Juuri mahdollisuus analysoida prosesseja kokonaisuuksina ja verrata niitä toisiinsa journalismin keinoin luo avoimuusrekisterillä tavoiteltua painetta lisätä päätöksenteon avoimuutta, laaja-alaisuutta ja tasapuolisuutta.
Päättäjän tapaamislista kiinnostaa enemmän kuin lobbarin lista
Päätöksenteon tasapuolisuuden kannalta on syytä muistaa myös se, että kiinnostavaksi avoimuusrekisteri muuttuu oikeastaan vasta, kun tietoa voidaan kätevästi hakea paitsi lobbarin myös lobbauksen kohteiden perusteella. Tällaiseksi avoimuusrekisteri on onneksi tarkoitus suunnitella, ja mietinnössä tämä myös mainitaan, joskin varsin huomaamattomasti ja ensimmäisen kerran vasta sivulla 91.
Se, keitä kaikkia juuri tietty lobbari on työssään onnistunut tapaamaan, kiinnostanee harvoin muita kuin lobbarin omaa työnantajaa. Lobbari tarjoaa lähtökohtaisesti tietoaan kaikille, jotka ilmaisevat haluavansa ottaa sitä vastaan. Se, keitä tietty päättäjä ottaa vastaan ja keitä ei, sen sijaan avaa mielenkiintoisia näkökulmia arvioida päätöksenteon pohjaksi hankitun tiedon määrää, laatua ja tasapuolisuutta. Avoimuusrekisteri toimii hyvin sitten, kun journalisti osaa kertoa paitsi sen kuka pääsi ääneen, myös sen, ketä kukakin kuunteli.