Haastateltujen moninaisuusseuranta ei välttämättä ole journalismia
Tietosuojalain niin sanottu sananvapauspoikkeus nousi kesällä hetkeksi julkisuuteen yhtenä Ylen moninaisuuskohun sivujuonteena. Lainkohta on medialle ja yleisölle välttämätön, mutta sen kritiikki on toistaiseksi ollut ehkä liiankin ylimalkaista ja laiskaa. Journalismia varten henkilötietoja saa käsitellä huomattavan vapaasti, mutta mitä kaikkea oikeastaan kuuluu journalismiin? Voiko haastateltujen moninaisuusseurantaakin tehdä sananvapauspoikkeuksen perusteella?
Tietosuojalain sananvapauspoikkeus on viiden ensimmäisen vuotensa aikana noussut vain harvoin julkisuuteen. Toimitusten arjessakaan kyselyitä ei tule usein, mutta sentään joskus. Joillekin lehtijutuissa mainituille ihmisille tulee toisinaan yllätyksenä, ettei tietosuoja toimi median sisällöissä samoin kuin vaikkapa kaupan tai kuntosalin asiakkuuksissa. Kun kyse on journalismista, rekisteröidyn oikeuksia ei lähtökohtaisesti ole.
Sananvapauspoikkeus on kirjattu yleistä tietosuoja-asetusta täydentävän kansallisen lain eli tietosuojalain 27 pykälään, ja jäsenvaltion velvollisuus säätää tällaisesta poikkeuksesta on yleisen tietosuoja-asetuksen 85 artiklassa. Sananvapauspoikkeus perustuu siis unionin oikeuteen, mutta se eroaa yksityiskohdiltaan jonkin verran eri EU-maiden välillä.
Kesän kohussa kyse oli Ylen moninaisuustavoitteista, johon liittyen Ylen väitettiin esimerkiksi taulukoineen haastateltujen henkilötietoja sisällön moninaisuuden mittaamista ja lisäämistä varten. Paitsi että kohussa kritisoitiin itse moninaisuustavoitteita sekä tapaa mitata niitä, kysyttiin myös, olisiko tällainen taulukointi tietosuojalainsäädännön mukaan edes sallittua.
Iltalehti haastatteli asiasta julkisoikeuden professori Tomi Voutilaista, jonka mielestä oli selvä tapaus, että mediassa esillä olleen tyyppiset taulukot olisivat laillisia. Voutilainen totesi myös, että journalistiseen tarkoitukseen tehtyjen henkilörekisterien sääntelyä olisi ehkä syytä tarkastella uudelleen. Esimerkkinä hän otti esille, että haastateltuja voidaan profiloida myös väärin ja ilman, että nämä voivat pyytää heistä kerättyjä tietoja itselleen nähtäväksi tai poistettavaksi.
Jo aiemmin Iltalehti oli kysynyt asiaan näkemystä myös tietosuojavaltuutetulta, joka arveli käytössään olevien tietojen valossa pysyvänsä asiassa passiivisena.
Miksi sananvapauspoikkeus tarvitaan?
Sananvapauspoikkeus koskee tietosuojalain ja yleisen tietosuoja-asetuksen sanamuodon mukaisesti henkilötietojen käsittelyä journalistisen, akateemisen, taiteellisen tai kirjallisen ilmaisun tarkoituksia varten. Varsinaisen journalismin lisäksi se siis suojaa sanavapauden käyttöä tieteessä, taiteessa ja kirjallisuudessa. Sitä sovelletaan paitsi henkilötietojen julkaisemiseen itse lopputuloksessa, myös henkilötietojen käsittelemiseen julkaisun taustatyönä. Helppo esimerkki on toimittajan muistiinpanot, joiden pohjalta valmis lehtijuttu myöhemmin syntyy.
Syy, miksi säännöksen on oltava olemassa, on oikeastaan ilmiselvä. Yhteiskunnassa toimivat ihmiset, ja siksi on luonnollista, että yhteiskunnallinen keskustelukin on täynnä ihmisten henkilötietoa. Julkisuudessa esiinnytään tavallisesti omalla nimellä ja omilla kasvoilla, ja myös julkinen kritiikki on yleensä otettava vastaan omilla tiedoilla. Tutkiva journalismi olisi mahdotonta, jos juttujen kohteilla olisi oikeus vaatia heistä kirjatut tiedot nähtäväkseen ja poistaa tai muuttaa haluamiaan niistä. Ja puhujan on toki yleisemminkin voitava sanoa, kenestä puhuu, ja kirjoittajan kenestä kirjoittaa. Rekisteröidyn oikeuksien soveltaminen journalismiin olisi kaikessa yksinkertaisuudessaan liian pitkälle menevä sananvapausrajoitus avoimessa yhteiskunnassa.
Myös journalismin kehittäminen on journalismia – vai onkohan sittenkään?
Haastateltavien taulukointi sisältöjen moninaisuusprojektia varten sananvapauspoikkeuksen perusteella ei varmastikaan olisi ”selvä tapaus”, kuten Voutilainen haastattelussaan väittää. Pikemminkin se olisi mielenkiintoinen rajatapaus laillisen ja laittoman välillä.
Se, että taulukointi liittyy yrityksen toimintoon, jota kutsutaan journalismiksi, ja sitä tekevät ihmiset, jotka työskentelevät journalisteina, ei varmastikaan ole riittävää. Laissa edellytetään myös ilmaisutarkoitusta eli tavoitetta saada juttu julkaistuksi. Henkilötietojen käsittely journalismin kehittämiseksi yleisellä tasolla saattaa lain näkökulmasta olla eri asia kuin niiden käsittely journalistista ilmaisua varten.
Yle tai mikä tahansa muukin mediatalo voisi totta kai tehdä myös journalistisen jutun omasta moninaisuusprojektistaan. Henkilötietojen käsittely tätä varten tapahtuisi sananvapauspoikkeuksen piirissä. Tämäkään ei silti riittäisi poistamaan ongelmaa kokonaan. Tietosuojalainsäädännön yhtenä perusajatuksena on, että käsittelyn tarkoituksen vaihtuessa myös siihen tarvittava käsittelyperuste vaihtuu. Vaikka henkilötietoja siis käsiteltäisiin moninaisuusprojektin ohella myös journalistisen jutun pohjana, itse projekti vaatisi tästä näkökulmasta myös oman käsittelyperusteensa.
Tietosuojalaissa ei edellytetä, että juttu koskaan tulisi valmiiksi tai päätettäisiin julkaista, vaan sananvapauspoikkeus koskee myös tausta-aineistoja mahdollisille tuleville jutuille. Jotta sananvapauspoikkeusta voitaisiin soveltaa, pitää henkilötietojen käsittelyn tavoitteena olla journalistinen juttu. Jos tätä tavoitetta ei ole, vaan tarkoituksena onkin seurata haastateltujen jakaumaa esimerkiksi sukupuolten tai etnisten taustojen näkökulmasta, ollaan harmaalla alueella.
Sananvapaus on tietysti EU-perusoikeus siinä missä henkilötietojen suojakin. Osana tietosuojalakia sananvapauspoikkeus on silti nimensä mukaisesti poikkeus, jollaisia on lähtökohtaisesti aina tulkittava suppeasti. Jos poikkeus koskee ilmaisemista, sen täytyy ehkä tulkita koskevan vain ja ainoastaan ilmaisemista. Ja sitä haastateltavien taustojen seuranta ei ainakaan ihan sellaisenaan ole.
Pykälä kaipaa johdonmukaisia tulkintoja eikä uudelleentarkastelua
Sananvapauspoikkeusta kannattaa puolustaa ja vihjaukset mahdollisista uudelleentarkasteluista on syytä tyrmätä. Ainakin olisi älytöntä, jos moninaisuustaulukoiden vuoksi alettaisiin puuttua vapauteen käsitellä henkilötietoja myös itse journalismissa. Aikana, jolloin journalismin erityisasemaa on muutenkin muotia kyseenalaistaa, median ei ainakaan kannattaisi itse horjuttaa tukipilareitaan.
Voutilaisen mainitsema mahdollisuus profiloida ihmisiä väärin on sekin riskinä vähäinen, kun kyse on henkilötietojen käsittelystä yksittäisen journalistisen jutun valmistelussa ja julkaisemisessa. Jos profiloinnit sen sijaan päätyvät osaksi mallia, joka yleisemmin ohjaa haastateltavien valintoja, myös profiloinnissa mahdollisesti tehtyjen virheiden haittavaikutukset kumuloituvat. Tämäkin viittaisi siihen, että moninaisuusmittauksiin tulisi soveltaa jotakin muuta käsittelyperustetta kuin sananvapauspoikkeusta. Toinen vaihtoehto on tietysti pyrkiä täysin anonyymiin seurantaan, jolloin tietosuojalainsäädäntö ei sovellu tällaiseen projektiin lainkaan.
Selkeitä tulkintoja lainkohdasta ei viidessä vuodessa ole juuri syntynyt. Ennen kuin niitä syntyy, ei itse pykälän uudistamista kannata ottaa puheeksi. Sananvapauspoikkeuksen tärkeyttä ei missään tapauksessa saa unohtaa. Yhteiskunnassa ja elämässä on alueita, jonne tietosuojan pelisäännöt eivät voi koskaan täysimääräisesti ulottua. Yhtä lailla on toki myös tunnustettava, että ihan kaikki, mitä journalistit tekevät, ei ole journalismia, ja että sananvapauspoikkeus suojaa vain itse journalismia.