Hyvä muistutus yleisön oikeuksista
Yleisön sananvapauteen kuuluva oikeus vastaanottaa tietoja, viestejä ja mielipiteitä nousee valtioneuvoston tuoreen maalittamisselvityksen kärkiajatukseksi. Selvitys on terävä analyysi kriminalisointiperiaatteiden soveltamisesta sananvapausrikoksiin ja varteenotettava keskustelunavaus joukkoviestinnän lakien päivittämistarpeesta. Selvitys linkittyy myös verkkoalustojen vastuusääntelyyn.
Valtioneuvosto julkaisi joulukuun alussa OTT Mika Illmanin laatiman selvityksen, jossa tehtävänä oli arvioida järjestelmälliseen häirintään ja maalittamiseen sovellettavaa lainsäädäntöä. Lopputulos on kiitettävän perusteellinen ja selkeä esitys aiheestaan. Lisäksi selvitys kelpaisi hyvin oppimateriaaliksi myös kriminalisointiperiaatteista, sananvapausrikoksista ja sananvapaudesta yleisemminkin.
Pelkistettynä Illmanin päätelmä lainsäädännön tilasta on, ettei perusteita säätää maalittamista erillisenä tekona rangaistavaksi ole, vaan ilmiötä tulisi käsitellä jo voimassa olevien rikoslain säännösten perusteella. Tämä näkemys vastaa pitkälti myös Medialiiton kantaa kysymykseen.
Fokus yleisöön
Selvitys sisältää kuitenkin muitakin tärkeitä huomioita. Ensimmäinen näistä on muistutus yleisön roolista sananvapauteen kuuluvan oikeuden haltijana. Sananvapauteen sisältyy paitsi oikeus ilmaista ja julkistaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä myös yhtä tärkeä oikeus ottaa niitä vastaan. Yleisön oikeuden turvaamista voidaan jopa pitää sananvapauden kovana ytimenä. Valtion on estettävä julkisuuteen pyrkivien äänien vaientaminen paitsi siksi, että yksilöllä on oikeus päästä ääneen, myös siksi, että jokaisella on oikeus nämä äänet kuulla.
Illmanin esittämä kritiikki eräiden asianomistajarikosten soveltamiskäytännöstä on tästä näkökulmasta osuvaa. Jos syyttäjän toimivaltaa rajaavaa erittäin tärkeän yleisen edun kriteeriä tulkitaan vain maalittajan ja maalittamisen kohteena olevan henkilön viestinnällisten oikeuksien näkökulmasta, sivuutetaan se puoli perustuslain sananvapaussuojaa, jossa on kyse sananmukaisesti yleisestä edusta.
Uudistuksia sananvapauslakiin?
Selvityksessä otetaan esiin myös tarve päivittää mediayrityksille hyvin tuttua lakia sananvapauden käyttämisestä joukkoviestinnässä (460/2003). Sisällön perusteella hyvä lyhenne säädökselle olisi vaikkapa joukkoviestintävastuulaki, mutta yleisesti on totuttu puhumaan sananvapauslaista.
Sananvapauslaki on edelleenkin keskeinen osa mediaan ja journalismiin sovellettavaa lainsäädäntöä ja ammattimaisen julkaisutoiminnan osalta lain voidaan myös todeta toimineen varsin hyvin. On kuitenkin totta, ettei sosiaalisen median tai muutenkaan alustatalouden nykyistä roolia ole laissa osattu ennakoida. Esimerkiksi viestin sisältöön perustuvien rikosten keskittäminen valtakunnansyyttäjälle on perustunut pitkälti joukkoviestimien aikaisempaan asemaan julkisuuden portinvartijana. Mediatoimijoiden erityinen vastuujärjestelmä puoltaa valtakunnansyyttäjän monopolia jatkossakin, mutta verkkoalustojen osalta selvityksessä esitettyjä Saksan ja Ruotsin malleja on kieltämättä syytä vertailla meilläkin. Asiaan vaikuttaa luonnollisestikin myös Euroopan komission tuore esitys alustapalvelujen uudesta vastuusääntelystä.
Laillista ja laitonta maalittamista
Kokonaan vailla kritisoitavaa selvitys ei toki ole. Joissakin kohdissa Illmankin kompastuu ilmiönimikkeiden terminologiaan. Yhtäältä maalittaminen määritellään laajasti kattamaan sekä laillisia että laittomia tekoja ja osan maalittamisteoista todetaan nimenomaisestikin mahtuvan sananvapauden piiriin. Toisaalla kuitenkin puhutaan sen enempää erittelemättä toimenpiteistä maalittamisen torjumiseksi (kuten 9. johtopäätöksessä selvityksen s. 150).
Se, että myös sananvapauden suojaamasta kärjekkäästä kritiikistä käytetään termiä maalittaminen, on jo ainakin sosiaalisessa mediassa tullut tavalliseksi. Tällaista viestintää valtiolla ei tietenkään ole oikeutta torjua, vaan päinvastoin perustuslaillinen velvollisuus turvata ja edistää. Tärkeä lainsäädännön keino määrittää oikeuksien tasapainoa maalittamistilanteissa on toistuvuuskriteeri, joka määrittää nykyiselläänkin esimerkiksi vainoamisen ja viestintärauhan rikkomisen tunnusmerkistöjä. Myös tätä Illman analysoi selvityksessään ansiokkaasti.