Intohimoa ja rahanjakoa
Tekijänoikeuksilla on taipumus herättää intohimoja. Niin nytkin.
Komission ehdotus digitaalisten sisämarkkinoiden tekijänoikeusdirektiivistä jakaa voimakkaasti mielipiteitä, niin pääkallopaikalla Brysselissä kuin jäsenvaltioissakin.
Ehdotuksessa puhututtaa erityisesti kaksi asiaa: lehtien digitaalista käyttöä koskeva uusi tekijänoikeuden lähioikeus sekä niin sanottua arvokuilua koskeva säännös.
Uuden lähioikeuden nojalla lehtikustantajat voisivat lisensioida julkaisujensa digitaalista kaupallista käyttöä esimerkiksi hakukoneissa ja uutisaggregointipalveluissa. Arvokuiluehdotus puolestaan sääntelee YouTuben kaltaisia palveluja, jotka välittävät kuluttajien lataamia sisältöjä.
Komissio on ehdotuksillaan eurooppalaisen lehdistön ja laajemminkin eurooppalaisen kulttuurin asialla. Globaalit teknologiajätit halutaan saada sopimaan sisällöistä, joita ne hyödyntävät palveluissaan, maksamaan käytöstä, ja tarvittaessa poistamaan luvattomat sisällöt.
Komission tavoitteena on vahvistaa eurooppalaisten lehdistön asemaa demokratian tukijalkana, sekä musiikin, elokuvien ja muiden kulttuurisisältöjen elinvoimaa.
Miksi komission ehdotuksia sitten vastustetaan?
Ensimmäinen vastaus on raha. Eivät teknologiayhtiöt halua maksaa sisällöistä euroakaan, ellei ole pakko. Ymmärrettävää heidän kannaltaan, mutta ei sisällöntuottajien kannalta. Sisältöjen teko maksaa.
Toinen vastaus on ideologia – internetin vapaus, tiedon avoimuus, miten sitä nyt halutaankaan kutsua. Tämän ajatusmaailman kannattajien on usein vaikea hyväksyä sisältöjen maksullisuutta, joten rahasta tässäkin pohjimmiltaan on kysymys.
Toisinaan nämä kaksi asiaa naamioidaan joko kuluttajien edun taikka innovaatioiden edistämisen kaapuun. Tekijänoikeudet kuvataan esteeksi internetin toimivuudelle ja kuluttajien pääsylle verkkosisältöihin. Netti ei kuitenkaan mene rikki sen vuoksi, että sisältöjen käytöstä pitää sopia. Eivätkä kuluttajat voi odottaa saavansa sisältöjä, jos eivät ole niistä valmiita maksamaan, joko suoraan tai mainostettujen tuotteiden hinnoissa.
Osa EU:n jäsenvaltioista kannattaa komission ehdotuksia, osa ei. Suomi asemoi itsensä vastustajiin, vieläpä ennen kuin komissio oli julkaissut ehdotustaan.
On vaikea uskoa, että Suomen etuna olisi tukea globaalien teknologiajättien taloudellisia intressejä – ne kun voivat pulskasti muutenkin.
Onko kyse siis ideologiasta? Mitäpä jos Suomen ideologiana olisikin sivistyksen ja kulttuurin ideologia. Toki tämäkin aate kiertyisi lopulta rahaan, sillä kulttuurikin maksaa. Mutta ainakin rahat pysyisivät Suomessa, eivätkä kelluisi rapakon taakse.
Satu Kangas