Kiusaa lukijaasi
Jos polarisaation kantava voima on laiskuus, polarisaatiota voi ehkä torjua journalismilla, joka ei päästä lukijaansa liian helpolla. Hämmentynyt lukija voi olla tavoittelemisen arvoinen saavutus.
Laiskuutta on hiukan kurja moittia. Laiskuus ohjaa yhä uusiin keksintöihin ja korreloi muutenkin älykkyyden kanssa. Älyä puolestaan tarvitaan tulevaisuudessakin. Mikäli ihmiskunta selviytyy nyt nopeastikin kasaantuvista haasteistaan, se tapahtunee ennemminkin oivallusten kuin ahkeruuden avulla.
Jos kuitenkin tarkastellaan yhteiskunnallisen keskustelun mekaniikkaa ja sananvapautta demokratian moottorina, laiskuudesta näyttäisi olevan enemmän harmia kuin hyötyä. Juuri laiskuus voi hyvinkin olla yksi rationaalista keskustelua lamauttavan polarisaatiokehityksen kantavista voimista.
On houkuttelevan helppoa ja mukavaa hakeutua ja sulkeutua johonkin keskustelukentän kuplista. Asiaan kuin asiaan voi ottaa kantaa sen enempää perehtymättä, kun vain seuraa jonkun sellaisen keskustelijan näkemystä, jonka kanssa on aikaisemmin ollut samaa mieltä jostakin samankaltaisesta asiasta. Kuplilla on taipumus kehittyä yhä tarkkarajaisemmiksi ja yhä jyrkemmin toisiaan vastustaviksi. Ajatuksia sinänsä kyllä luetaan kuplasta toiseen, mutta yhteisymmärrystä jaksetaan etsiä vain oman kuplan sisältä.
Helpoille vastauksille vaikeisiin kysymyksiin on valtava kysyntä. Sen vuoksi poliitikot ja muut vaikuttajat niitä innokkaasti myös tarjoavat. Kaikista kätevintä on pukea kulloinenkin ongelma hyvän ja pahan väliseksi taisteluksi, jolloin laiska valitsee tyytyväisenä hyvän puolella olemisen.
Samaan aikaan suorapuheisuudesta on tullut viestinnän megatrendi, joka on nopeasti korvannut aikaisemmin yleisen muodollisten auktoriteettien kunnioittamisen. Nykypäivän maallikko ei kumarra auktoriteetteja, vaan pitää omaa mielipidettään yhtä arvokkaana kuin muidenkin. Vaikka tässä on kieltämättä paljon hyvääkin, se myös typerryttää julkista keskustelua pinnallisen tietämyksen ja vahvojen näkemysten hatarilla yhdistelmillä.
Miten tämä sitten liittyy journalismiin? Ainakin siten, että journalismilla voidaan kamppailla laiskuutta vastaan ja se voi olla keino torjua myös yhteiskunnan polarisaatiota. Tämän saavuttamiseksi lukijaa saa ja pitääkin kiusata. Lukijaa ei saa päästää niin helpolla kuin tämä laiskuuttaan haluaisi.
Hyvä journalismi ei johdata lukijaa valitsemaan puolta asiassa, vaan ennemminkin paljastaa, kuinka vaikeaksi puolen valitseminen tulee, jos asiaan syventyy riittävästi. Yhteiskuntaa voi edistää paitsi ottamalla kantaa myös kohottamalla keskustelijoiden tietotasoa, ja juuri jälkimmäisessä journalismilla on merkittävästi legitimiteettiä ja puhevaltaa. Vaikka lukija somea selatessaan toimisi laiskuusperiaatteella, uppoutuessaan journalismiin sama lukija voi sietää paremmin nimenomaan kiusaamista kuin tylsistymistä.
Vaikuttajaviestijät voi stoalaisen tyynesti jättää miekkailemaan keskenään. On yhdentekevää, kenen pussiin journalistisen jutun väitetään pelaavan tai kenen pelikirjaan sen argumentointia verrataan. Onnistunut uusien näkökulmien avaaminen pelaa kerralla moniin vastakkaisiin pusseihin, ja hyvä kritiikki on hyvää kritiikkiä silloinkin, kun joku on jo saman idean huomannut ottaa mukaan pelikirjaansakin. Yksi ja sama artikkeli vaikkapa poliittisesta aatteesta voi saada yhden lukijan hylkäämään kuvatun aatteen ja toisen innostumaan siitä, ja näin kuuluukin olla. Tietotason nostaminen johtaa myös kasvavaan hämmennykseen, mutta se on silti tavoittelemisen arvoista.