Lapsen oikeudet osaksi median arvoja
Kumpi on suurempi: aikuisen oikeus ilkeän mielipiteensä ilmaisuun vai lasten oikeus olla suojassa halventamiselta ja haitalliselta sisällöltä?
Opetamme lapsille, että älä sano rumasti. Kun toiselle tulee paha mieli, pyydä anteeksi. Mieti, miltä kaverista tuntuu! Pieni ihminen on mukautuvainen. Toistojen myötä taidot hioutuvat, ja pikkuhiljaa opittu jää mieleen.
Lapsi kasvaa, oppii lukemaan, menee nettiin. Sieltä vyöryy päälle aikuisten raivo. Opetamme, että vapaus tuo vastuuta. Somessa näytämme, että vapaus tuo vihaa. Tärkeintä on mallioppiminen, sanovat kehityspsykologian asiantuntijat. On turha sanoa yhtä, jos tekee toista. Odotamme lapsilta tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppimista samalla, kun verkko pursuaa aikuisten pidättelemätöntä kiukkua.
Media herättää ja sen kuuluukin herättää tunteita. Kuinka yleisö nämä tunteet kanavoi, on jokaisen verkkokeskustelijan omissa käsissä.
Lapsen oikeudet näkyviksi myös somessa
Lapsen oikeuksien viikkoa vietettiin äskettäin. Teemaviikolla eri kanavissa nostettiin esiin asioita, jotka olisi tärkeää muistaa vuoden jokaisena päivänä. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan ”lapsen kunniaa tai mainetta ei saa halventaa. Valtiolla on velvollisuus rohkaista tiedotusvälineitä tuottamaan lapsen hyvinvointia ja kehitystä tukevaa aineistoa. Lasta tulee suojella hänen hyvinvointinsa kannalta vahingolliselta aineistolta.”
Lapset näkevät netissä muutakin kuin heille tuotettuja mediasisältöjä. Kunpa me aikuiset muistaisimme tämän myös tuutatessamme kommentteja nettiin.
Voisivatko mediat ottaa lapsen oikeudet osaksi arvojaan ja ulottaa ne koskemaan myös verkkokeskustelua? Koska some on nykyisin osa monia journalistista sisältöä tuottavia medioita, tulisi sen pelisääntöjä pohtia toimituksissa tarkasti.
Kun lapsista ja nuorista kirjoitetaan mediassa, on usein tapahtunut jotain negatiivista. Koulukiusaamisesta ja nuorten tekemistä rikoksista kertovien uutisten alle kerääntyy helposti keskustelijoita, jotka vievät kiusaamisen vain seuraavalle tasolle haikailemalla vanhoja ”hyviä” aikoja, kun lapsille sai vielä antaa selkään. Positiivinenkin juttu voi herättää lukijoissa ärtymystä, ja kommenteissa valitettavan usein vähätellään ja kyseenalaistetaan nuoren ihmisen onnistuminen.
Tällainen kommentointi satuttaa aikuistakin haastateltavaa, joten miltä se tuntuu lapsesta tai nuoresta, joka itse tai jota koskeva ilmiö esiintyy mediassa?
Usein pelkkä (klikki)otsikko saa kommentoijat suistumaan raiteiltaan ja arvostelemaan haastateltua. Paikoin otsikoilla myös johdetaan lukijaa tahallaan harhaan, jotta yleisössä syntyy vahvoja reaktioita ja juttu saa näkyvyyttä. Reaktiot purkautuvat helposti ikävinä kommentteina, ja keskustelu voi jatkua kyseenalaisilla foorumeilla anonymiteetin suojissa.
Lapsiin liittyvien juttujen otsikoinnissa tulisi tämän vuoksi olla aivan erityisen varovainen.
”Mutta minulla on oikeus mielipiteeseeni”
Kaveritaitojen opettamisen merkityksestä on onneksi alettu puhua enenevässä määrin. Uutiset kertoivat taannoin, kuinka helsinkiläisessä koulussa kiusaaminen väheni, kun tunne- ja vuorovaikutustaidot otettiin osaksi viikko-ohjelmaa. Mutta miten opettaa kaveritaitoja aikuisille, jotka kiusaavat netissä?
Mitä tapahtuisi, jos kaikki ivalliset kommentit poistettaisiin? Seuraisiko siitä vain patoutunutta vihaa, joka purkautuisi muunlaisina tekoina, vai asiallisempaa verkkokeskustelua? En tiedä. Mutta jos kiusaaminen sallitaan, se jatkuu, oli kyse koulusta tai netistä. Ehkä keskustelufoorumit tarvitsisivat moderaattorin lisäksi tunne- ja vuorovaikutustaitokasvattajan, joka puuttuisi keskusteluun, kun aikuisten kaveritaidot ovat hukassa.
”Minulla on oikeus mielipiteeseeni” on verkkokeskustelujen vakiokommentti. Mutta kumpi on suurempi: aikuisen oikeus ilkeän mielipiteensä ilmaisuun vai lasten oikeus olla suojassa halventamiselta ja haitalliselta sisällöltä? Verkkotoimittajat voivat tehdä ainakin sen, etteivät ruoki trolleja harhaanjohtavalla otsikoinnilla.