Licence to Teach
Suomen PISA-menestys nojaa luottamukseen huippukoulutuksen läpikäyneisiin opettajiin.
Suomalaisen opetuksen voittamaton agentti on opettaja. Huippukoulutuksen saaneelle arvostetulle ammattilaiselle on annettu vapaat kädet opettaa. Tulokset ratkaisevat, ja ne ovatkin olleet huikeat. Suomi on opetuksen mallimaita ja PISA-rankingin kestomenestyjä.
Opettajan vapauteen on keskeisesti liittynyt luottamus hänen kykyynsä valita itselleen ja oppilailleen sopivat työvälineet eli oppimateriaalit. Hän on voinut valita eri kustantajien tarjoamista materiaaleista mielestään parhaat ja omaan opetukseen sopivimmat. Opettaja tietää, että niitä käyttämällä hän seuraa varmasti opintosuunnitelmaa ja vapautuu aikaa oppilaiden yksilölliseen ohjaamiseen – siihen missä hän on ylivoimainen. Hän voi luottaa tuohon kilpailun karaisemaan aineistoon, koska vuosittain 4 000 hänen kollegaansa osallistuu sen tekemiseen.
Useimmat opettajat valmistavat myös eri määriä omaa materiaaliaan viimeistelläkseen ja elävöittääkseen opetustapahtuman juuri silloisille oppilaille sopiviksi. Näin ovat opettajat aina tehneet, ja hyvä niin.
Nyt opettajan vapaus on uhattuna. On nimittäin esitetty, että oppimateriaalit hankkisi keskitetysti joku kunnan virkamiehistä. Sen arvaa, miten pedagogisten ihanteiden ja yksilöllisen opetustavan kävisi. Joidenkin mielestä opettajat voisivat tehdä kaiken itse – ”ottaa internetistä”. Siinä uhrattaisiin aineistojen opetussuunnitelman mukaisuus ja kustannettujen oppimateriaalien oppilaille tuoma tasa-arvoinen laatu ympäri Suomen. Ehdotus sisältää harhakäsityksen, että kuka tahansa voisi korvata ammattilaisten vuosien hionnan tuloksena syntyneet oppikirjat tai sähköiset materiaalit leikkaa–liimaa‑tyylillä, itse väsäilemällä.
Viimeisenä lyhytnäköisyyden tiivistymänä ovat oppilaitokset ja korkeakoulut ryhtyneet vaatimaan, että opettajat eivät ainoastaan laatisi oppimateriaaleja itse vaan myös luovuttaisivat aineistot tekijänoikeuksineen näille opinahjoille. Tämä veisi tuloja niiltä 4 000 opettajalta, jotka tekevät oppimateriaaleja kustantajille korvausta vastaan. Samalla se loisi opettajalle uuden velvollisuuden tehdä oppimateriaalia muiden käyttöön. Tätä työtä kaikki opettajat eivät tahdo tai eivät osaa tehdä.
Kaikkien mainittujen hullunkuristen ideoiden taustalla on raha. Säästöjä havittelevan on hyvä muistaa, että oppimateriaalihankinnat muodostavat ainoastaan 1,1 prosenttia koulujen käyttömenoista. Niissä säästämällä ei kunnan taloutta aviteta. Sen sijaan näennäissäästöillä vähätellään ja haitataan opettajien työtä, mikä viime kädessä heikentää lasten mahdollisuuksia oppia ja menestyä elämässään.