Mediapolitiikkaa Suomen ja Tanskan malliin
Kesä tuntuu olevan vilkasta aikaa mediapolitiikassa niin Suomessa kuin Tanskassakin.
Tanskan hallituspuolueet, oppositiopuolue Dansk Folkepartilla vahvistettuna, pääsivät 29.6.2018 sopuun uudesta mediapoliittisesta sopimuksesta. Suomessa puolestaan hallitus hyväksyi 5.7. valtioneuvoston periaatepäätöksen mediapoliittisesta ohjelmasta. Molemmat asiakirjat raamittavat kansallista mediapolitiikkaa vuoteen 2023.
Yhteistä Suomen ja Tanskan hallituksille on tavoite varmistaa kansalaisten oikeus monipuoliseen ja luotettavaan tietoon. Molemmat hallitukset korostavat myös journalistisin perustein tuotettujen sisältöjen merkitystä demokratian kannalta. Tähän yhtenevyydet sitten melko lailla päättyvätkin. Keinot tavoitteisiin pääsemiseksi eroavat huomattavasti toisistaan.
Suomen ohjelma lähestyy mediapolitiikkaa akateemisesta tutkimuksesta ja laajasta sidosryhmävalmistelusta käsin. Päätetyt toimenpiteet, joita on kaikkiaan 23, ulottuvat useamman ministeriön hallinnonalalle ja ovat sekä kansallisia että EU-tason toimia. Toimet toteutetaan pääosin olemassa olevien määrärahojen puitteissa.
Tanskan mediasopimus lähestyy mediapolitiikkaa eri näkökulmasta, rahasta käsin. Sopimuksessa on sovittu mediapolitiikan julkistaloudelliset raamit ja varojen käyttö eri tarkoituksiin. Kokonaisuutena mediarahoitus supistuu ja painopistettä siirretään julkisesta mediapalvelusta yksityisen median tukemiseen. Suurin muutos on yleisradioyhtiö DR:n vuotuisen rahoituksen vähentäminen vuoteen 2023 mennessä noin 20 prosentilla eli noin 90 miljoonalla eurolla. DR:ää ohjataan sopimuksessa keskittymään sisältöihin, joita yksityiset yritykset eivät tarjoa, ja välttämään kilpailua yksityisten toimijoiden kanssa niin sisällöissä kuin jakelussakin.
Suomen kokonaisvaltaisuuteen pyrkivän mediapoliittisen ohjelman suurin heikkous on julkisen yleisradiopalvelun jättäminen kokonaan ohjelman ulkopuolelle. Perusteena on Yleisradiota koskevien linjausten parlamentaarinen valmistelu. Yleisradio on kuitenkin merkittävä markkinatoimija ja sitä koskevat ratkaisut vaikuttavat myös yksityisten mediayritysten toimintaedellytyksiin. Tämän tosiasian Tanska on nyt tunnustanut Suomea paremmin.
Vaikka mediapoliittiset ratkaisut ovat Suomessa ja Tanskassa erilaiset, yksi yhteinenkin nimittäjä löytyy. Molemmat hallitukset haluavat painaa digitaalisten julkaisujen arvonlisäverokannan samalle tasolle kuin printtijulkaisujen verokanta – Suomessa kymmeneen prosenttiin, Tanskassa nollaan. Ennen kuin EU-sääntely mahdollistaa muutoksen, Tanska aikoo tukea digitaalisia uutisjulkaisuja uudella tuotantotuella. Suomen tulisi selvittää vastaavan tuen käyttöön ottamista, mikäli EU:n arvonlisäverodirektiivin muutos ei etene pikaisesti.
Sekä Suomessa että Tanskassa on eduskuntavaalit vuonna 2019. Miten vaalien jälkeiset hallitukset suhtautuvat nyt tehtyihin mediapoliittisiin ratkaisuihin, jää nähtäväksi. Hyväkään politiikka ei auta, jos sitä ei panna toimeen. Julkaisujen arvonlisäverokannan alentaminen tai sitä vastaava kilpailuneutraali kompensaatio olisi oiva ensi askel toimeenpanossa. Toivottavasti näemme sen vielä tällä vaalikaudella.
Satu Kangas