Sananvapauden kärkikahinoita
Suomi on edelleen sananvapauden mitalisijalla. Putoaminen totutulta ykköspaikalta voi myös tehdä meistä paremman kilpailijan.
Kukaan ei tunnu suuremmin yllättyneen siitä, että Suomi menetti pitkään hallussaan pitämänsä ykköspaikan kansainvälisen Toimittajat ilman rajoja -järjestön lehdistönvapausindeksissä. Talven jatkunut kohu pääministerin viestinvaihdosta Ylen uutistoimituksen kanssa oli jo totuttanut meidät ajatukseen siitä, ettei sananvapaus ole itsestäänselvyys Suomessakaan.
Kohun suhteen sananvapauteen voi mieltää kahdella, keskenään käänteisellä tavalla. Ensinnäkin on varmasti totta, että valtio, jonka pääministeri ei osaa ottaa median toimintavapautta asemansa edellyttämällä tavalla huomioon, ansaitsee ainakin jonkinlaisen uudelleenarvioinnin indeksin pisteytyksessä. Maailman ykkösen ominaispiirteisiin kuulunee myös vähän vahvempi perusoikeustuntemus valtioneuvostotasolla.
Toisaalta voidaan myös ajatella, että Suomen sananvapausjärjestelmä kokonaisuutena selviytyi testistä hyvin, ja tuli osoitettua, että sananvapaus on maassa kovalla tasolla. Lopputuloshan oli, ettei pääministeri pystynyt vaikuttamaan uutisointiin jäämättä kiinni. Yleisö sai eri medioiden kautta kattavasti tietoa sekä epäillystä esteellisyydestä että epäillystä yrityksestä vaikuttaa uutisointiin. Kontrolli toimi paitsi tosiasiallisesti myös oikeudellisesti: apulaisoikeuskansleri antoi huomautuksensa sananvapauden turvaamisvelvollisuudesta ja pääministeri lupasi sen perusteella myös korjata toimintaansa.
Asiasta on itse asiassa helppo löytää lisääkin hyviä uutisia sananvapaudelle. Ainakin kolme.
Ensinnäkin olemme kolmosenakin mukana kärkikahinoissa. Eikä kolmasosapisteen pudotus indeksissä verrattuna vuoden takaisen ykkössijan lukuun ole sekään mikään varsinainen romahdus. Ottaen huomioon, että sananvapauden keskimääräinen kehityssuunta maailmassa on tällä hetkellä varsin huono, pistemääräämme voidaan jopa pitää kohtuullisena torjuntavoittona.
Toiseksi kohu on tuonut julkisuuteen entistä parempia keskusteluja sananvapaudesta. Yksi esimerkki tästä on vaikkapa debatti siitä, kenen sananvapautta journalisti työssään toteuttaa, työnantajansa vai yleisönsä. Oikea vastaus lienee yleisö, mutta yleisön oikeus vastaanottaa tietoa on järjestetty vastaavan toimittajan eli päätoimittajan tehtävän ja vastuun kautta. Päätoimittaja määrää median sisällön ja toimituksellisen linjan ja tämän on ansaittava yleisönsä luottamus. Tai lopulta yleisön valittava media, jonka päätoimittajaan luottaa.
Positiivista on kolmanneksi myös se, että oikeat kilpailijat tuntuvat nyt löytyneen. Tuntuu, ettei seminaareihinkaan enää haeta vain kauhisteltaviksi esimerkkejä maista, joiden sananvapauden taso on olematon – niihinkin tulee toki edelleen suhtautua vakavasti – vaan osataan vähitellen verrata omaa sananvapausjärjestelmää myös jotakuinkin samassa sarjassa painiviin kilpailijamaihin. Yrittämällä voittaa niitä löydämme toivottavasti myös mahdollisuuksia kehittää omaa järjestelmäämme eteenpäin.