Vapaakappalelainsäädäntö kaipaa jälleen päivitystä
Kotimaisen painotuotannon volyymi ja liikevaihto ovat laskeneet oleellisesti vuodesta 2008. Painotuotteiden tuotantotavat ovat matkan varrella myös muuttuneet. Vapaakappalelainsäädäntö kaipaakin jälleen päivitystä, sillä nykyjärjestelmän kustannukset ovat painoyrityksille kohtuuttomat.
Vuonna 2008 astui voimaan laki kulttuuriaineistojen tallettamisesta ja säilyttämisestä. Kyseisellä lailla korvattiin lähes 30 vuotta voimassa ollut vapaakappalelaki, joka oli tietoyhteiskunnan nopean kehityksen myötä ehtinyt auttamatta vanhentua. Samalla lain vaatimuksia toimitettavien vapaakappaleiden määrästä kevennettiin, mutta hyvin maltillisesti.
Kun aiemmin painoyrityksen tuli lähettää käytännössä kaikista painotuotteista kuusi vapaakappaletta Helsingin yliopiston kirjastolle, mahdollistaa nykylainsäädäntö vain kahden kappaleen lähettämisen, mikäli kyse on pienpainatteesta. Pienpainatteella tarkoitetaan tässä yhteydessä mainosta, esitettä ja hinnastoa sekä muita niihin verrattavia painotuotteita. Vähintään kerran viikossa ilmestyvien sanomalehtien osalta riittää nykyisin vain yhden vapaakappaleen toimittaminen aiemmin vaaditun kahden kappaleen sijaan.
Nykyjärjestelmän kustannukset ovat painoyrityksille kohtuuttomat
Kotimaisen painotuotannon volyymi ja liikevaihto ovat laskeneet oleellisesti lain voimaanastumisen jälkeen vuodesta 2008. Myös painotuotteiden tuotantotavat ovat matkan varrella muuttuneet. Suurissa painoserissä kustannustehokkaan offsetpainotuotannon kysyntä on vähentynyt samalla kun pienissä painoserissä kustannustehokkaan digipainotuotannon kysyntä on kasvanut.
Kun painoserät pienenevät, kasvaa vapaakappaleiden suhteellinen osuus tilauksen kokonaiskustannuksissa merkittävästi. On eri asia painaa tilauksesta 50 000 kappaletta kirjoja ja tehdä sen päälle kuusi vapaakappaletta verrattuna 50 kappaleen painoerään. Kehitys on johtanut siihen, että vapaakappaleista on muodostunut painoyrityksille merkittävä kustannuserä ja rasite. Lainsäädäntö kun velvoittaa nimenomaan painoyrityksen toimittavan vapaakappaleet eteenpäin omalla kustannuksellaan.
Nykylainsäädäntö kyllä pyrkii huomioimaan tilanteen, jossa painoyrityksen kustannustaakka kasvaa kohtuuttomaksi. Lain mukaan Kansalliskirjaston tulee painoyrityksen hakemuksesta myöntää luovutusvelvollisuudesta vapautus, jos luovutusvelvollisuutta on siitä aiheutuvien kustannusten vuoksi pidettävä ilmeisen kohtuuttomana. Hyvä kirjaus sinänsä, mutta tarjouspyyntöön vastatessa yritys ei voi lähteä olettamasta, että hakemus tullaan mahdollisesti hyväksymään. Hakemusten laatiminen myös lisää yritysten hallinnollista taakkaa.
Ulkomaiset painoyritykset saavat epäreilua kilpailuetua
Lakia tulee päivittää myös kilpailuneutraliteetin näkökulmasta. Ulkomailla toimivien painoyritysten ei tällä hetkellä tarvitse huomioida vapaakappaleita tuotannossaan millään tavalla, vaan laki siirtää tuotavien painotuotteiden osalta vastuun maahantuojalle. Silloinkin vain, jos painoerän koko on vähintään 50 kappaletta.
Tämä tuo selvän kilpailuedun ulkomaisille painoyrityksille etenkin digipainettujen kirjojen osalta, joissa vapaakappaleiden osuus suhteessa painoskokoon on usein erittäin merkittävä. Lisäksi suurempien tilausten osalta vastuu vapaakappaleista on tilaajalla, joten ulkomaisen painoyrityksen ei tarvitse siinäkään tilanteessa huomioida mahdollisista lisäkappaleista aiheutuvia kustannuksia omassa hinnoittelussaan. Vallitseva tilanne onkin kestämätön myös reilun kilpailun näkökulmasta, sillä se syö merkittävästi kotimaisten painoyritysten kilpailukykyä suhteessa ulkomaisiin yrityksiin.
Kevyempi malli turvaisi kulttuuriperinnön säilymisen
Kulttuuriperinnön kannalta on toki tärkeää, että yhteiskunta turvaa aineistojen säilymisen tuleville sukupolville riittävän laaja-alaisesti. Nykyinen vaatimus toimitettavista vapaakappaleista on kuitenkin painoyrityksille kohtuuton paitsi suorilta kustannuksiltaan, myös siihen käytettävän hallinnollisen ajan vuoksi.
Olisi kohtuullista, että pienempien painoerien sekä pienpainatteiden osalta vapaakappaleiden toimitusvelvollisuudesta luovuttaisiin kokonaan ja Kansalliskirjastolle toimitettaisiin näiden tuotteiden osalta vain tuotteen sähköinen versio tai vedos. Samalla parantuisi myös tiedonhaku vain painetussa muodossa tuotettujen materiaalien sisällöistä.
Suurempien painoerien kohdalla vaatimukseen kuudesta fyysisestä kappaleesta on myös suhtauduttava kriittisesti. Onko todella näin laajamittainen yritysten kustannuksella harjoitettava arkistointi perusteltua kulttuuriperinnön säilyttämiseksi?
Nykylainsäädäntö valitettavasti sahaa omaa oksaansa jalosta tarkoituksestaan huolimatta. Painotuotteita tai niiden sisältöjä ei jää arkistoitavaksi laisinkaan, jos niille ei ole kysyntää suurten tuotantokustannusten vuoksi. Niin ikään vain osa painotuotteista jää arkistoitavaksi, jos kotimaiset painotalot menettävät tilauksensa ulkomaille. Kulttuuriperinnön turvaamiseksi lainsäädäntöä tuleekin päivittää siitä lähtökohdasta, että kotimaisen painotuotannon edellytykset pyritään säilyttämään myös tulevaisuudessa. Mikäli näin laajamittainen painotuotteiden arkistointi koetaan yhteiskunnalle tärkeäksi tehtäväksi myös jatkossa, olisi ainakin kohtuullista, että yhteiskunta osallistuisi jakamaan painoyritysten harteille kasautuvaa kustannustaakkaa.